Nappia naamaan
Aika: 16.08.2011 15:11 |
Kirjoittaja: Sami Hämäläinen
Koti-isän pestiä on takana parisen viikkoa ja toistaiseksi on mennyt ihan mukavasti, talokin on vielä kutakuinkin ehjä ja siisti. Aina sitä kuitenkin oppii ja kokee jotakin uutta. Tämänkertaisessa koti-isäjaksossa uutta aiempiin verrattuna on pillerien syönti: D-vitamiinia kaikille muksuille päivittäin, lisäksi fluoritabletteja 2-3 kpl päivässä vanhemmille lapsille ja purukumit tai ksylitolipastillit ruuan jälkeen. Ei näitä kaikkia muista!
Olen jo harkinnut lääkeannostelijan hankkimista. Yllättävä lisähaaste on se, että kaikki edellä mainitut ovat niin hyvänmakuisia, ettei niitä voi pitää missään näkyvillä (jolloin ne muistaisi myös lapsille antaa), koska silloin varsinkin kuusivuotiaamme syö koko purkillisen päivässä. Myös huijausyrityksiä on koettu: ”isi, en ole ottanut vielä yhtään fluoria koko päivänä”.
Välillä on käynyt mielessä, että miten ”ennen vanhaan” pysyttiin ylipäätään hengissä ilman karamellin makuisia pillereitä? Dosentti Outi Mäkitie kirjoitti asiasta mielenkiintoisen artikkelin, joka ilmestyi kesäkuussa Duodecim-lehden numerossa 12/2011. Jo 1900-luvun alkupuolella Arvo Ylppö havaitsi, että D-vitaminilisän avulla pystyttiin tehokkaasti ehkäisemään mm. lasten riisitaudin esiintymistä. D-vitamiinin saantisuositus olikin peräti peräti 100 mikrogrammaa päivässä alle kaksivuotiaille, kunnes vuonna 1964 annos pudotettiin 50 mikrogrammaan päivässä. Aika huikeita määriä verrattuna nykypäivän 10 mikrogrammaan. Eli on sitä D-vitamiinia aiemminkin saatu, yleensä kalanmaksaöljyn muodossa ja vielä paljon enemmän kuin nykyisin, saati 20 vuotta sitten vallinneeseen aikaan.
Samassa Duodecim-lehdessä Farmakologian professori Ilari Paakkari ottaa kantaa D-vitamiinin saannin voimakkaan lisäyksen puolesta. Hänen mukaansa veren kalsidiolipitoisuuden nosto n. 100-200 nmol/l- tasolle ei ole oikeastaan edes erityisen runsas, vaan hänen mielestään silloin palautetaan veren kalsidiolitaso samalle tasolle, minne se nousisi auringon vaikutuksesta suotuisissa oloissa.
Lapset ja ikäihmiset tarvitsevat D-vitamiinilisän, se lienee selvä asia, mutta entäs aikuiset? Valtion ravitsemusneuvottelukuntahan suosittelee aikuisille 7,5 mikrogrammaa D-vitamiinilisää päivässä, ellei ruokavalioon kuulu säännöllisesti vitaminoituja maitovalmisteita, ravintorasvoja tai kalaa. Mediassa on näkynyt paljon kannanottoja myös aikuisväestön topakamman D-vitamiinilisän puolesta välillä 20-50 mikrogrammaa, jopa enemmänkin, ja monet aikuiset D-vitamiinitabletteja syövätkin. On myös taidettu todeta, että 20 mikrogramman D-vitamiinitabletti päivittäin ei taatusti ole liikaa kenellekään. Pienemmälle huomiolle on jäänyt mahdolliset kalsium- ja D-vitamiinilisän yhteisvaikutukset. British Medical Journalissa huhtikuussa julkaistu meta-analysi kertoi suuren kalsimlisän aiheuttavan lisääntyneen sydäninfarktiriskin erityisesti keski-iän ohittaneilla ja ikääntyneillä naisilla. Erityisen mielenkiintoinen oli julkaisussa esitetty havainto ja kalsiumin ja D-vitamiinin mahdollisesta yhteisvaikutuksesta. Epäilys tosin kohdistuu ilmeisesti enemmän nimenomaan suuren kalsiummäärän aiheuttamaan vaikutukseen.
Miten tässä kaikessa pysyy kärryillä? Olin viime syksynä kuuntelemassa maalaislääkäri Tapani Kiminkisen showta ja tuolloin Tapani totesi, että kukaan kuolevainen ei pysty seuraamaan kaikkea terveyteen liittyvää tutkimusta, vaan ainut tapa on uskoa virallisia suosituksia. Olen mitä suurimmassa määrin samaa mieltä. Välillä kuulee mm. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sekä Valtion ravitsemusneuvottelukunnan julkaisuja ja suosituksia epäiltävän, että tuloksiin olisi vaikutettu rahalla. Missähän se raha on? En usko että kenellekään, varsinkaan ravitsemustieteen tutkijalle olisi tultu rahaa pyytämättä tyrkyttämään, vaan kyllä se raha on kaivettava syvältä. Eli ei kannata välttämättä uskoa sitä, joka pitää kovinta ääntä, vaan sitä, joka työkseen selvittää asian kaikki puolet. Ja ainakin minä luotan suomalaisiin ravitsemussuosituksiin, katsotaan mitä uudet suositukset ensi vuonna tuovat tullessaan.