Tervehdys Tampereelta Diabeteshoitajakurssilta!

Aika: 01.12.2011 14:04 | Kirjoittaja: Seija Hannele Ekola

Olen Seija Hannele Ekola akuuttiin/aikuisen kl. hoitotyöhön erikoistunut sairaanhoitaja ja juuri nyt junassa palailemassa Etelä-Pohjanmaan lakeuksille Tampereelta diabeteskurssin lähiopetus-päiviltä.

Elämääni kuuluvat 4 jo aikuista lasta, 3 poikaa ja tytär, joilla kaikilla on jo ihanat elämänkumppanit löydettynä. Nuorimmainen lapsistani, vaimonsa kanssa tekivät minusta onnellisen mummin Auroralle. En olisi uskonut, että sitä voi "hurahtaa" niin lapsenlapseen kuin minulle kävi. En käy heillä joka viikko, en, en ainakaan myönnä...  mutta ajatuksissani olen läsnä lähes aina. Hm.. ja ne ovat mukavat ajatukset. Lapsen tuoksu... no niin... siitä enemmän toiste.

Kotona ei odota enää "kuin" mies ja hänet sitten laitankin aika lujille uteluineni ja oman huomionhakuisuuteni takia ja ehkä "vähän" mukana on viidenkympinvillitystä. Mies sanoi, että  mistä se "vähän" siihen tuli. Mielestäni villitykset ovat kuitenkin vain hyvästä, jos se vähänkin ehkäisee sohvalle rojahtamista. Olen tottunut, että ympärilläni on paljon ihmisiä ja nyt on "vain" mies. Energiaa on liikaa ja rakkautta, en tiedä mihin voin käteni laittaa, että saan energiani käyttöön taas. Opiskelu ja kirjoittaminen ovat toki mainioita energiankulutustöitä ja ovat samalla myös hyödyksi.

Työskentelen poliklinikan sairaanhoitajana Kauhavalla ja välillä myös Härmien terveyskeskuksissa. Poliklinikkatyössä näkee sydän- ja verenpainetautipotilaita kuin myös diabetespotilaita päivittäin. Oman urani aikana ovat diabeteksen ja sydän- ja verenpainetaudin hoito parantunut oleellisesti. Lääkehoito on kehittynyt huimasti ja tietous ravinnon ja liikunnan vaikutuksista ko. sairauksiin on lisääntynyt. Ihmiset ymmärtävät ja tietävät itsekin paljon sairauksista ja osaavat ottaa selvää asioista ja tietokoneiden avulla on tiedon saantikin paljon helpompaa. Tämä kaikki on suuri haaste myös terveydenhuoltohenkilökunnalle, koska on tavallaan outoa, jos potilas tietää enemmän, mikä toki on mahdollista, koska potilasta kiinnostaa oma sairautensa ja siten hän ottaa selvää kaikesta mahdollisesta. Hoitajalla tulisi mielestäni kuitenkin olla aina jotain annettavaa potilaalle, joka vaivalla vastaanotolle tulee. Aikaa, huomiota, kannustusta, koevastauksia, mutta kyllä muutakin tietoutta potilas/asiakas odottaa saavansa. Aina ei hoitajakaan voi kaikkea tietää, mutta hänellä on velvollisuus ottaa selvää, jos potilaalla/asiakkaalla on kysyttävää sairauteen liittyen.

Mietin matkalla, että mitä näiltäkin diabeteskurssipäiviltä opin? Aluksi tuntuu aina, että onko tässä luennossa mitään uutta. Kaikki kertaaminen on hyödyksi, tottakai ja ikinä ei ole valmis ja luentojen seassa on aina tärkeää "nippelitietoa" joista itselläkin lamppu syttyy, että näinhän se on. Insuliinihoidoista ja annosten laskemisesta oli minulle hyödyllistä tietoa paljonkin, vaikka jollekin muulle kurssilaiselle taas juuri tuo osio voi olla ihan tuttua.

Osa tiedosta on, niin potilailla kuin hoitajillakin,  kuin "hiljaista tietoa" eli sen on tavallaan tiennyt, mutta ei ole osannut soveltaa sitä käytäntöön tai tehdä asian eteen mitään. Herää kysymys, että moniko diabeetikko tietää sairastavansa diabetesta ja valitettavasti komplikaatiot etenevät tuona aikana. Moniko tietää, kuinka rinnakkain diabetes ja sydän- ja verenpainetaudit kulkevat? Voivat tietää, että rinnakkain, mutta että ovat ihan "sydänystäviä" onkin toinen juttu.

Mieleeni tuli, että täytyisi miettiä, että miten asiakkaat saataisiin tutkimusten piiriin, jolloin mahdolliset uudet diabeetikot saataisiin esiin. Terveyskeskusten odotussaleissa olisi hyvä olla jatkuvasti esillä riskipistekaavakkeet ja mahdollisuus osallistua verensokerimittauksiin ihan samalla tavalla kuin verenpainemittaukseenkin.

Tiedon jakaminen, neuvonta, kannustus, rohkaisu ja puitteiden luominen on hoidon alkamisen kulmakiviä.