Lupa surra
Aika: 28.01.2011 12:40 |
Kirjoittaja: Sanna-Maija
On selvää, että nuoruuteen kuuluu menetyksiä ja niiden suremista. Minkälaista on haastavassa iässä kantaa jatkuvasti mukanaan myös parantumatonta sairautta? Minkälaista on kaivaa repustaan verensokerimittaria ja housujen taskusta piippailevaa insuliinipumppua? Ei varmasti helppoa.
Halu olla samanlainen, kuin muut on kehitykselle luonnollista. Lapsi ja nuori on oikeutettu kiukuttelemaan ja turhautumaan normaalistikin, saati sitten, kun diabetes ottaa päähän.
Toivoisin, että terveydenhuollolla olisi resursseja huomioida diabeetikkolasta ja hänen perhettään esimerkiksi keskustelulla psykologin/terapeutin kanssa ehdottomasti sairauden diagnoosivaiheessa, mutta tarvittaessa muutenkin, sekä teini-iän myrskyissä. Tässä asiassa pitäisi osata katsoa tulevaisuuteen.
Usein diabeetikon hoitotasapaino heittelehtii teini-iässä ja aikuisuuden kynnyksellä. Varmasti osasyy on nopean kasvun ja hormonitoiminnan, mutta todennäköisesti taustalla on myös hoitoväsymystä ja harmitusta.
Vanhemmat haluavat antaa vastuuta ja nuori ehkä mielellään huolehtisikin asioistaan (myös diabeteksen hoidosta) itsenäisesti. Kysymys kuuluukin antaako vastuuta liian varhain? Jaksaako nuori?
Minusta on outoa riittää vain läsnäolemalla. Toisaalta olo on aika haikeakin. Olen lähes kymmenen vuotta mitannut ja pistänyt ja nyt, kun kysyn vaikkapa verensokeria saan vastaukseksi; ihan hyvä ja joojoo...
Haluan antaa myös itselleni luvan surra. Suru tulee siitä, että pitää murehtia lapsen tulevaisuutta sairauden kanssa, murehtia matalia verensokereita koulumatkalla, murehtia sitä, ettei hän saa olla terve ja ottaa murrosiän kriisejä vastaan ilman sairautta.
Toivoisin kovasti, että voisitte kommentoida tähän blogiin niin voisimme jakaa ajatuksia. Ehkäpä se vielä onnistuu.
Voi hyvin.